Dear past, thank you for all the lessons

Heii. Tänään vuorossa hiukan syvällisempää. Sain toiveen kirjoittaa vaikeista ajoistani, joita en mielelläni muistele, mutta toisaalta saavat arvostamaan tätä elämää, jota nyt elän. Mä en ole koskaan hävennyt mun ongelmia, ainoastaan hiukan tuntenut itteni huonoksi, kun jouluna on ahdistanut ja itkettänyt tai uutena vuotena puhuttu vain missä oon epäonnistunut ja miten seuraavasta vuodesta tulee yhä huonompi.

Mulla ei ole yhtä syytä mun menneisyyden vaikeille ajoille, niihin vaikutti moni asia. Yksi syy oli varmasti nuoruus. Musta tuntuu, että monilla on jossai vaiheessa nuoruutta ollut masennusta, ahdistusta, syömishäiriötä ja tällästä, se on aika yleistä. Mutta kun ahdistuksesta tulee olona enemmän sääntö kuin poikkeus, se alkaa käydä jo vakavaksi. Muistan kuinka joka päivä toivoin ja haaveilin päivästä jollon mua ei ahdistaisi kokoajan. Vaikka hymyilin ja nauroin, tunsin ahdistuksen kokoajan. Me oltiin yhtä ja joskus mietinki, että parempi ainaki tuntea jotain kun olla tunnoton tähänki tottuu jos en pääse eroon. En tosiaan muista millon aloin päästä ahdistuksesta eroon niinku kokonaan, mutta joskus keväällä 2013 se oli.

Oon siis aika vähän aikaa sitten "parantunut". Mua ei juurikaan pelota, että se uudistuisi, koska jos niin tapahtuisi, mä selviäisin kyllä. Mulla on loistava tukiverkosto ja tulevaisuus edessä. Eikä tässäkään hetkessä mitään sen kummempaa valitettavaa ole.

Mun yksi ongelma oli ehkä se, että odotin elämältä liikaa. Ja vaadin myös itseltäni tosi paljon. Siksi myös lopetin lukion, se oli multa aivan liikaa. Aion myös nyt koulussa ottaa aika rennosti, tyydyn vaikka siihen tyydyttävään jos en oikeesti jaksa. Jos alan vaatimaan taas itseltäni liikoja, palan vain loppuun. Tärkeintä kuitenki on minkälainen persoona on ja mitä sitten työssä / työharjottelussa osaa eikä vain numerot paperilla, vaikka niillähän niitä töitä haetaan, mutta tajusitte pointin. Tietenkin otan koulun vakavasti, mutta turha liikojen vaatiminen on mun kohdalta ohi. Teen minkä pystyn ja parhaani, mutta se saa riittää.

Huonot parisuhteet vain pitivät yllä mun ongelmia. En saanut aitoa välittämistä ja rakkautta enkä koskaan saanut oloa, että olisin tullut kuulluksi. Kukaan ei ole toisen terapeutti ja myös itse kuormitin ihmisiä liikaa, mutta tietynlainen tukeminen ja auttaminen kuuluu parisuhteeseen. Toisen rinnalla ollaan ja tuetaan parhaansa mukaan ja sanotaan jos ei jaksa.

Vaikeina aikoina olin hyvin yksinäinen. Mulla oli kyllä ystäviä, perhe ja kaikki, mutta tuntui että ei yhteyttä kehenkään. Olin niin yksin. Mulla oli sillon Daisy ja Nancy seurana, joiden takia jaksoin päivästä toiseen. Myös mun sisko on antanut mulle todella paljon voimaa aina sillon ku tuntui, että en jaksa. Halusin nähdä sen kasvavan ja olla sen tukena, halusin ja haluan, että se ei joudu näkevän siskoaan huonossa kunnossa.

Tärkeintä mitä tein itseni takia oli ehdottomasti avun hakeminen ! Pääsin terapiaan n. neljässä kuukaudessa. Ekaksi olin aika pitkään koulupsykologilla, mutta kun alettiin miettiä jatkoa, niin siitä meni se neljä kuukautta. Sain lähetteen polille, josta pääsinki sitten terapiaan. Mulla ja terapeutilla synkkasi heti hyvin ja olenki aina voinut luottaa ja avautua hänelle. Ja olen ikuisesti kiitollinen hänelle kaikesta avusta, lohdutuksesta ja voimasta, jota hän on minulle antanut. En olisi tämä Niina, joka nyt olen ilman häntä.

Mulla ei ole mitään suurempia vinkkejä jakaa ihmisille, joilla on mielenterveys ongelmia, paitsi että hakekaa apua ! Rohkeasti. Älkääkä kieltäkö ongelmianne tai vähätelkö niitä ! Läheisille on hyvä kertoa ensimäiseksi sekä varata aika vaikka terveyskeskukseen tai koulupsykologille. Jos ei itse pysty hakemaan apua tai halua, olisi läheisten hyvä neuvoa ja ohjeistaa toista eteenpäin :) Terapiaa suosittelen kaikille, jotka osaa sitoutua siihen sekä valmiita käsittelemään elämäänsä vauvasta tähän hetkeen ja oikeesti kohtaamaan ongelmat ja huonot olot. Kaikki ihmiset eivät osaa auttaa, kaikkien kanssa ei synkkaa, mutta aina voi vaihtaa toiseen ammattiauttajaan ja näin :) Parantuminen on pitkä prosessi ja siihen tarvitaan aikaa, tukiverkkoa sekä avun vastaan ottamista. Mä uskon, että kaikilla on mahdollisuus parantua !