30.5.2016

Sekaisin

Heippa! Tänään tule postaus joka meni kaikkien mun luonnoksissa olevien postauksien ohi. Tää tulee aiheesta joka on mulle todella tärkeä. Jokainen on varmaan törmännyt jossain tähän sekaisin kamppaniaan. Jos et ole, tässä lainaus mikä se on:

"Ylen, Suomen Mielenterveysseuran, Mielenterveyden keskusliiton ja Mannerheimin lastensuojeluliiton Sekasin-kampanjalla on tärkeä tavoite. Ne yrittävät murtaa tuon puhumattomuuden muurin ja osoittaa, ettei mielenterveysongelmissa ole mitään hävettävää. Ei sairauksia kuulu hävetä, vaan hoitaa.
Kampanja on erittäin tärkeä, sillä erilaiset mielenterveysongelmat lukeutuvat kansantauteihimme ja joka viides suomalainen nuori painii jonkinlaisen mielenterveyden häiriön kanssa. Kyseessä ei ole olankohautuksella ohitettava asia.
Sekasin-kampanjan aikana pyörii ilmainen chat-palvelu, josta löydät apua anonyymisti. Älä enää vaikene."

Aluksi ajattelin, että tulevana lähihoitajana mielenterveysongelmiin ja päihdetyöhön erikoistuneena mun ei olisi järkevää kirjoittaa tästä, mutta halusin silti kirjoittaa, koska tää aihe koskettaa mua paljon. Moni teistä tietää, että olen kärsinyt mielenterveysongelmista vuosia ja myös parantunut. Osa teistä on lukenut mun blogia silloin kun olin sairas, mutta varmasti siellä on joitain jotka ei niin tiedä siitä. Tässä tulee pintariipaisu mun tarinasta.

Olen aina ollut sellainen herkkä pohdiskelija ja mussa on aina ollut joku semmoinen pieni ja vähän isompi tuska. Mua kiusattiin koulussa ja tunsin aina olevani erilainen. En silti tuntenut olevani masentunut tai muuta, lähinnä surullinen. Nyt kun mietin niin mun ongelmat alkoivat kun olin 14-15- vuotias.

14-vuotiaana vuotiaana mun ongelmat oikeestaan alkoivat pikkuhiljaa. Kävin kuraattorilla ja terveydenhoitajalla peruskoulussa, mutta aika turhaa se oli nyt kun miettii. 15-vuotiaana tapasin ensirakkauteni ja menin ihan sekasin. Se ihminen sotki mun tunne-elämän nii hyvässä kuin pahassa. Siitä ihmisestä ja suhteesta tuli mun pakkomielle, jota kesti muutaman vuoden. Peruskoulun jälkeen meni lukioon, joka ajoi mut ihan loppuun. Kävin psykologilla ja poliklinikalla, mutta ei siitä ollut apua. Mulla diagnosoitiin masennus ja yleinen ahdistuneisuushäiriö. Juuri ennen kun erosin tosta parisuhteesta sain tietää, että pääsen terapiaan. Epäilin samalla, että mulla olisi persoonallisuushäiriö, mutta sitä ei ole koskaan diagnosoitu. Uskon, että mussa oli paljon samoja piirteitä ja on itseasiassa edelleen, mutta ne näkyy mun elämässä aika vähän verrattuna entiseen.

Samalla kun yritin päästä eroon mielenterveysongelmista, yritin myös toipua tuosta erosta. Lopetin lukion ja aloin käydä vain töissä. Terapian alku oli mulle vaikea. Samalla olin onnellinen kun vihdoin sain apua ja mua kuunneltiin ja ymmärrettiin. Samalla myös mun kaikki haavat aukaisiin ja monen vuoden työ saada ne umpeen alkoi.

Kävin kolme vuotta terapiassa. Ekat kaksi vuotta kaksi kertaa viikossa ja sen jälkeen vuoden kerran viikossa. Mulla kokeiltii paria eri masennuslääkettä, mutta ne ei oikee auttanut. Lisäsi vain mun kuoleman ajatuksia ja sai mut riippuvaiseks niistä. Kun lopetin ne, mulla oli kamalia sydämen rytmihäiriöitä ja pelkäsin kuolevani. Nyt hoitajana kuitenkin uskon, että niistäkin voi olla apua.

Samaan aikaa kun koitin parantua kävin töissä ja hoidin muuten asiani hyvin. Paitsi, että sekoilin parisuhteissa, hain rakkautta epätoivoisesti, käytin paljon alkoholia.. Olin yksinäinen, vihasin itseäni enkä saanut elämästä mitään irti. Mun ainoa unelma oli vain saada olla onnellinen ja nauttia elämästä. Erottuani 2013 keväällä toisesta pitkästä parisuhteesta alkoi mun suurin muutos ja sillon tunsin ekaa kertaa vuosiin rauhaa ja onnen tunteita. Muistan kun istuin viideltä yöllä rautatientorilla mun kaveri kanssa baarireissun jälkeen ja musta tuntui niin vapaalta ja onnelliselta.

Sitte ei mennyt kauaa kun tapasin Joonaksen. Ihmisen joka tasapainotti mun elämää entisestään ja ihmisen johon pystyin luottamaan menneisyyksien haamuista huolimatta. Joonas tuki mun parantumista todella hyvin vaikka mä itse teinkin kaiken työn. Myös perhe, lemmikit, ystävät ja työ ovat aina auttaneet mua paljon parantumisessa. Musiikki on antanut mulle aina voimaa ja kirjoittaminen toiminut terapeuttisena puuhana. Viimeisen kerran viiltelin kun muutin pois kotoolta. Se muutos oli niin iso mulle, että sekosin. Sen jälkeen en sheivannut jalkojani vuoteen, heitin terät roskiin ja lopetin koko touhun. Se oli helpompaa kun olin luullut. Sillon tajusin, että mä oon parantunut. Tajusin etten oo enää joka päivä ahdistunut tai masentunut, mun suurin unelma ei oo parantua eikä toiveena oo kuolema.
Lueskelin mun kahta vanhaa blogia samalla kun kirjotin tätä postausta. Olin todella surullinen kun luin niitä tekstejä. Tuli suuri tarve auttaa sitä tyttöä joka olin ennen. Olin niin rikki, yksinäinen, itsetuhoinen. Mä oon niin onnellinen, että parannuin. 

Mun parantuminen oli todella pitkä prosessi. Terapiassa käytiin läpi kaikki vauvasta nykyhetkeen ja se oli raskasta. Luulin, että jonku toisen ihmisen pitää parantaa mut. Sitte tajusin, että ainoa ketä mut voi parantaa on minä itse. Ollaan edelleen mun terapeutin kanssa tekemisissä sähköpostin välityksellä ja ehkä nähdään vielä :)

Mulle tuli jo nuorena suuri tarve auttaa muita samassa tilassa olevia. Tällä hetkellä opiskelen sitä alaa ja sekin on välillä ollut vaikeaa kun on käsitelty asioita joista on niin vähän aikaa. Se ei oo kuitenkaa estänyt mun opiskeluja, uskon että on hyötyä kun olen kokenut saman ja vielä parantunut siitä.

Mielenterveysongelmat voivat tulla kenelle tahansa millon vaan. Mulla oli monta syytä miksi sairastuin, mutta myös monta syytä miksi selvisin. Mä en luovuttanut ja taistelin läpi kaiken paskan! Siksi haluan sanoa samassa tilanteessa oleville, selviät kyllä. Helppoa se ei ole, mutta oikealla avulla sekä omalla taistelulla jokainen voi selvitä! Ja tärkeää on uskaltaa hakea apua. Monet tietää, että kirjotin mun entiseen blogiin todella avoimesti mun mielenterveysongelmista omilla kasvoilla enkä häpeä sitä yhtään. Näistä ongelmista saa ja pitääkin puhua!

Jakakaa omia kertomuksia aiheesta kommentteihin tai linkatkaa postauksianne :) Kiitos jos/kun jaksoitte lukea! :)

21 kommenttia:

  1. Ihanan tärkeä postaus <3 Mä jsut katsoinkin Papananaamaan videon tästä sekaisin-kampanjasta. Tosi tärkeä aihe joka koskettaa todella monia, edes niin että joku läheinen sairastaa. Kiva et kirjoitit tästä <3

    P.s. ihana uus ulkoasu <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Joo tää varmasti koskettaa monia, mt-ongelmat on niin yleisiä, mutta niitä hävetään. Toivon, että mahdollisimman moni uskaltaisi hakea apua ja puhua ongelmistaan :) Tästä tuli semmonen olo, että on pakko kirjottaa! Kiitos kovasti <3

      Poista
  2. Tosi tärkeä aihe. En tiennytkään sun tällaisesta taustasta, mutta aivan upeeta ja tosi ihanaa että oot parantunut ja sulla on myös halu auttaa muita <3 tällasissa asioissa ei todellakaan oo mitään hävettävää, hienoa että tän kampanjan kautta niistä puhutaan avoimemmin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Munkin mielestä tää on tärkeä aihe! :) Ja parantuminen on ollut mulle parhaimpia asioita elämässä, sen myötä on löytynyt myös ammatti jota haluaa tehdä! Ihana kun ajattelet noin <3

      Poista
  3. Hyvä postaus todella tärkeästä aiheesta :) Oot vahva tyttö, oot selvinny niin paljosta<3 On ollu hienoa seurata sun parantumista :)

    VastaaPoista
  4. Hyvä postaus todella tärkeästä aiheesta :) Oot vahva tyttö, oot selvinny niin paljosta<3 On ollu hienoa seurata sun parantumista :)

    VastaaPoista
  5. Mä oon sen verran uusi lukija, että mulle nää jutut oli uusia. Tätä lukiessa tuli aluksi todella surullinen olo, kun mietin millaista sulla on ollut, mutta onneksi oot saanut itsesi kuntoon ja elämän paremmalle mallille :) Työtä se on varmasti vaatinut, mutta on ihan uskomattoman hienoa, että oot siihen pystynyt<3 Mt-ongelmista puhutaan ihan liian vähän ja varmaan se johtuu isoksi osaksi juuri siitä, että ihmiset itse häpeää sairauksiaan ja olettaa, että niin tekee myös muut ihmiset ja koko yhteiskunta. Voisin uskoa, että sä toimit nyt loistavana esimerkkinä muille ihmisille, jotka kamppailee samanlaisten ongelmien kanssa kuin mitä sulla on ollut :)

    Mulle itselleni ei oo koskaan todettu masennusta tai muuta, mutta munkin elämään on mahtunut muutamia aika vaikeita ajanjaksoja. Ehdottomasti vaikein oli se, kun mun äiti kuoli kesällä 2014. En mä osannut yhtään käsitellä sitä, en tiennyt miten mun olisi pitänyt tehdä se eikä mulla ollut ketään, kenelle puhua siitä. Tai olishan niitä ihmisiä ollut, mutta kun lähipiirissä tietyt ihmiset aika selkeesti osoitti sen, etten saa aiheesta heille puhua eikä toi ole mikään iso juttu heidän mielestään, en uskaltanut puhua muillekaan. Pelkäsin liikaa sitä arvostelua ja vähättelyä. Suljin ne asiat mielestäni ja puolen vuoden päästä mä olinkin sitten jo täysin hajoomispisteessä. Siinä vaiheessa tajusin hakea itselleni apua. Pääsin juttelemaan psykologille ja vaikka mä kävin siellä puolen vuoden aikana vaan about 10 kertaa, ne kerrat kyllä auttoi ja varmasti pelasti mut siltä, ettei toi kehittynyt miksikään vakavammaksi. Vieläkin tulis tarpeeseen päästä välillä näistä asioista juttelemaan, varsinkin kun tässä viimeisen vuoden aikanakin on sattunut taas vähän liikaa kaikkea ikävää, mutta nyt oon onneksi oppinut itsekin jo käsittelemään näitä elämän suruja ja murheita :)

    Postaus herätti kyllä paljon ajatuksia, mahtavaa kun kirjoitit tästä<3 :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullekkin tuli aluksi surullinen olo, mutta sitten kun tosiaan miettii mistä on selvinnyt, niin tulee sellainen vahva ja hyvä olo! :) Monet häpee sairauksiaan ja kyllä mäkin oon joskus hävennyt, mutta ollut myös avoin asian suhteen. Voii kiitos kovasti sanoistasi, toivon että joku saisi tästä tekstistä tai kamppaniasta ainakin voimaa hakea apua eikä häpeäisi ongelmiaan niin paljon!

      Mä voin vaan kuvitella miten vaikee sulle on ollut äitisi kuolema :( Ei tollasta suurta menetystä voikkaan osata käsitellä mitenkään.. Ja mun mielestä vaikka jollekki toi ei olisi iso juttu(en ymmärrä kyllä miten toi ei olisi iso juttu) niin silti pitäisi osata olla sen verran empaattinen, että yrittäisi edes ja olisi tukena! Onneksi tajusit hakea apua ja sait sitä myös <3 Kaikki ei tarvitse vuosien terapiaa tai muuta, vaan lyhytkin kestoinen apu voi auttaa, se estää asioita pääsemästä liian suuriksi. Ja mulla on myös tuo sama, oon jotenkin itsekki oppinut käsittelemään näitä elämän murheita ja muita asioita:) Mutta silti jos tulee yhtään sellanen olo, että haluaisi käydä juttelemassa, niin suosittelen että enemmin menee kun ne huolet on vielä pieniä kun sitten kun ne on isoja, on se vaikeampaa..

      Ihana kuulla, että tää herätti ajatuksia ja kiitos kun jaoit myös sun omia kokemuksia ja ajatuksia! <3 :)

      Poista
  6. Vahva ja tärkeä postaus Niina! ♥ Ja todellakin, näistä asioista pitää puhua! Mulla teki pahaa oman masennus-postauksen kanssa juurikin vanhat päiväkirjamerkinnät ja kuvat. Siitä puhkui se kaikki paha olo ja avunhuudot. Todella pysäyttävää. :( Oot tosi vahva kun oot selvinnyt kaikesta tuosta paskasta ja saanut elämästä kiinni. Onneksi sulla on tärkeät ihmiset lähellä, jotka on tukeneet ja tukee sua vieläkin. ♥ :')

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! <3 Munkin mielestä näistä kannattaa ehdottomasti puhua enemmin kuin olla hiljaa! Mä uskon, että tekee pahaa, kyllä mullakin vähän. Jossai kohdissa mua vähän naurattikin mun sekoilut, kun oon niin vihasena kirjottanut jotain :D Oon kyllä onnellinen kun oon parantunut ja voin sanoa nauttivani elämästä. Ja jep, onneksi on ihanat ja tärkeät ihmiset <3 :)

      Poista
  7. Tärkeästä asiasta mielenkiintoinen teksti, mun mielestä on hyvä nostaa näitä asioita esiin. :) Itsellänikin on kokemusta mielenterveysongelmista ja kirjoittelen niistä suhteellisen avoimesti blogissani, koska haluan tarjota muille samassa tilanteessa oleville vertaistukea. :) Oon välillä saanut kommenttia entisiin blogeihini, että hakisin huomiota tai sääliä, kun kerron esimerkiksi keskivaikeasta masennuksesta avoimesti. Välillä tuntuu siltä, että ainoastaan saman asian kokeneet ymmärtävät täysin, mistä on kysymys. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Oon samaa mieltä! Ihana kuulla, että haluat kirjoittaa avoimesti ja vielä samalla ajatella muita. Mullakin oli vähän tuota samaa ajatusta ennen. Saada jakaa ajatuksiaan, mutta samalla kertoa että joku samassa tilanteessa oleva ei ole yksin! Tuo on kyllä ärsyttävää kun aletaan sanomaan just huomionhakijaks tai muuta kun haluaa olla itse avoin ja kirjoittaa jostain asiasta rehellisesti ja avoimesti. Varmasti enemmän hyvää kuitenkin seurannut noista teksteistä kun huonoa :) Ja toi on totta, samankaltaisia asioita kokeneet ymmärtävät paremmin!

      Poista
  8. Rohkeaa kirjoittaa tästä aiheesta. Minulla on itselläni samankaltaista taustalla ja nykyään haluan vaan pyyhkiä menneisyyteni pois ja vältellä niitä muistoja :s

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Mä tiedän tuon, itse oon joutunut nyt koko kevään käsittelemään taas näitä asioita koulun kautta, mutta oon oppinut hyväksymään menneisyyteni ja olen niin onnellinen mistä olen selvinnyt ja saan nauttia elämästä ja ylipäätään elämään <3

      Poista
  9. Oon kyllä super onnellinen siun puolesta että olet parantunut <3 Tuli tosi paha ja surullinen olo siun puolesta, kun ajattelee millaista elämäsi on joskus ollut :( Kiva kun jaoit tämän tarinan tännekin, sillä itsekään en tuota vielä siusta tiennyt. Tärkeä aihe kaikinpuolin, josta kuuluukin puhua ääneen! Olisi ihana päästä tutustumaan siuhun paremminkin <3 :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana <3 Ja kyllä mullekki tulee välillä surullinen olo sen takia, mutta sitten taas entistä vahvempi olo kun miettii mistä on selvinnyt! :) Juu arvasinkin, että tää tulee osalle ihan uutena tietona, vaikka aina välillä maininnut tästä jotain. Munkin mielestä tästä pitäisi puhua ehdottomasti enemmän :) Samoin olisi ihana päästä tutustumaan suhun! <3

      Poista

Vain ASIALLISET kommentit julkaistaan ! Vastaan kommentteihin omaan blogiini. Anonyymit, nimimerkki mukaan kommentteihin :)