31.10.2014

Kun pelkää liikaa


Olen aina ollut aikamoinen "pelkääjä" tai no paremmin sanottuna huolestuja. Oon saattanut miettiä todellaki pitkään kaikkia eri vaihtoehtoja mitä vois käydä tai tapahtua. Oon käyttänyt elämässäni aivan liikaa aikaa pelkäämiseen. Ja niin teen edelleen.

Ennen pelkäsin aina, että mut jätetään. Parisuhteissa siis. No ne pelothan monesti toteutuki ja eihän tollasta asiaa edes pitäisi pelätä etukäteen. Sillon pitää jos toinen ihminen ei ole luotettava ja näin. Jos suhteessa menee huonosti. Muita pelkotiloja joissa oon elänyt, on ollut esimerkiksi se mitä teen tulevaisuudessa, riittääkö rahat, kuolenko mä nyt, kuoleeko joku läheinen, joidenki ihmisten kohtaaminen(sellaisten ihmisten siis keitä en halua nähdä). Tällä hetkellä elän pelossa, jossa olen elänyt oikeestaan vuoden, enemmän tai vähemmmän.

Pelko on siis, että Codalle käy jotain. Mun mielestä mun pelko on luonnollinen, koska olen menettänyt vuodessa kolme lemmikkiä. Mutta tää pelko vie mun kaikki voimat. Mä mietin kokoajan ku en ole kotona, että käykö Codalle jotain. Puhelimesta on tullut mun vihollinen ja saan aina sydärin jos Joonas soittaa mulle ku oon töissä. Kotona oon joteki rauhassa, mutta pelko on kokoaja mussa, vaikkei se olisikaa mielessä, se on kuiteki jossai alitajunnassa.

Jo Pupun ja Nancyn kuoleman jälkeen opin arvostamaan enemmän lemmikkeitäni ja sanomaan aina kun lähden kotoolta "Rakastan sinua" , "Olet rakas" tai muuta ihanaa. Opin, että jokainen hetki voi ollaa viimeinen. Niinkin nuoret chinchillat kuin Daisy ja Nancy olivat, oppi että koskaan ei voi tietää millon on viimeinen hetki. Mun ja Codan välit on parantuneet kyllä tässä ajan mittaan ku Coda on ainoa lellikki tässä perheessä, mutta silti toivon kokoajan, että muutki lellikti olisivat täällä. Kun menetin kaiken minulle tärkeän ja elämässäni meni huonosti, sain kaksi maailman ihaninta lemmikkiä seurakseni, huolehdittavakseni ja rakastettavaksi. Lemmikkini ovat aina antaneet enemmän kuin ottaneet, toisin kuin ihmiset. Mulla oli Daisyyn ja Nancyyn erikoislaatuinen kiintymysuhde, semmonen jonkalaista tiiän ettei enää tule.


En oo tehnyt pelon eteen juurikaa mitään, en tiedä mitä tehdä. Puhuminen ei juurikaa helpota enkä tiiä ketää kenellä oisi vastaavia kokemuksia / pelkoja, joten vaikea kenenkää samaistua tai kertoa omia kokemuksiaan.  Luulen, että aika auttaa, mutta mitä enemmä aikaa menee, en uskalla olla turvassa. Mitä turvallisempaa, sitä varmempi oon että jotain tapahtuu.

Sillon kun tajusin, että olen vihdoin tasapainossa ja nautin elämästä taas, ajattelin ettei mikään enää murra minua. Silti piti tapahtua jotain mikä oikeesti rikkoi mut ja taas pitää koittaa saada se vahva ja selviytyjä Niina esiin. Se on vaan välillä hemmetin vaikeeta. Tiedän kuitenki, että Daisy, Nancy ja Pupu haluaisivat mun olevan onnellisia ja nauttivan elämästä, rakastavan nykysiä lemmikkeitään ja hymyilevän 

4 kommenttia:

  1. Toi pelko on ihan ymmärrettävä, oot menettäny ihan liikaa ja niin yhtäkkiä. Pitäis vaan uskaltaa nauttia elämästä ja unohtaa se pelko, mutta helpommin sanottu kuin tehty....mutta tuo viiminen lause on aivan varmasti totta :)
    ite pelkään tosi paljon onnettomuuksia. jos esim. äitistä ei kuulu kun on lähettäny viestin, et jotain on käyny. muutama viikko sitten ku pia tuli käymään suomes ja oltiin sovittu et se hakee mut puol viidelt meilt ja tuli vast viidelt nii olin laittanu jo kolme viestii eri paikoissa ja googlettanu et onko käyny mitään lento-onnettomuutta tai autokolarii :D oivoi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä.. :( Ja niin yritänki tehdä joka päivä, koska tiiän että sitä mulle toivottais :) Mutta välillä on vaikeeta. Joo mäki pelkään noita ! Varsinki jos kyseessä on ihminen ketä yleensä aina vastaa heti tai sillee. Voii sua :)

      Poista
  2. Kaunis teksti, kurjaa on että on sattunut niin ikävästi menetyksiä vuoden sisällä! :( Aika yleensä auttaa, joskus eräs henkilö sanoi miulle, että ensin ikävästä tapahtumasta seuraa vuosi ns. toipumista ennen kuin asian saa käsiteltyä loppuun. Se on kamalan pitkä aika, mutta ainakin omalla kohdallani se vaati vuoden, ennen kuin sai kaikki asiat käsiteltyä loppuun. Tsemppiä Niina! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.. <3 Niin munki mielestä..:/ Ja aika onki ainoa asia mikä auttaa, mutta pakko se aina vaan selviytyä. Kiitos paljon ! <3

      Poista

Vain ASIALLISET kommentit julkaistaan ! Vastaan kommentteihin omaan blogiini. Anonyymit, nimimerkki mukaan kommentteihin :)