Survivor

Yks ilta kun kaaduin väsyneenä sänkyyn aloin miettimään hetkeksi omaa elämääni ja sitä miten sitä elän. Musta on tuntunut oikeestaan aina, että mun elämä on vaan yhtä selviytymistä. Siksi olen niin kiinni hetkissä ja toivoisin niiden kestävän ikuisesti, niinhän se ei vaan ole. Siitä kertoo varmasti myös esimerkiksi epäonnistuneet parisuhteeni sekä kasvava vyötärö. Juutuin aina hetkiin, halusin, että toinen on aina vaan siinä. Ei muualla. Haluan, että suklaasta oleva mielihyvä kestää kokoajan, siksi voi napostella aamusta iltaan suklaata, saa kokea uudelleen ja uudelleen sen tunteen.

Mun selviytyminen alkaa jo aamulla kun herään. Tai yritän herätä. Mä en oo koskaan ollut aamuihminen enkä tuu olemaan. En tykkää herätä ennen yhdeksää tai kymmentä. Silti teen sen yleensä 6-7 kertaa viikossa. Kun oon vihdoin saanut itteni ylös, on semmonen olo että "jes mä selvisin." Sitte alkaa aamurutiinit, niin tylsää ! Mutta ilman niitä mä en kerkeäisi mihinkään. Kun vihdoin on saanut itsensä ihmisen näköseksi, valinnut vaatteet jopa ilman suurempia kriisejä ja syönyt aamupalan on taas se fiilis, mä selvisin. Matkalla kouluun / töihin, miettii vaa miten selviin tän päivän, väsyttää ja vituttaa. Koulussa voi mennä ihan ok, sen jälkeen on se fiilis. Mä selvisin, jes ! Hyvä minä. Sen jälkeen voiki lähteä töihin tai kotiin. Jos meen kotiin, tuntuu että jes selvisin kauppareissusta ja ruuan laitosta. Töihin meno tuntuu siltä, että hyvä Niina, selvisit tänne asti. Näitä "selvisin" tilanteita on vaikka kuinka, mutta suurin on kun menee illalla sänkyy ja koittaa alkaa nukkumaan. Sillon tulee se olo, mä todella selvisin tästä päivästä. Sen takia, että huomenna voi tulla uusi.

Tiedän, ihmisille on sattunut vaikka mitä asioita, he ovat niitä selviytyjiä. Loppujen lopuksi me kaikki ollaan selvitty jostain, pienestä tai isosta asiasta. On mullakin ollut vaikka mitä elämässä, lukuisia eroja, kuolemia ja menettämistä. Mielenterveysongelmia, ihmissuhdeongelmia ja kaikkea. Se on vain elämää, josta me selviydytään. Yritän kuitenkin vain enemmänkin sanoa, että miten tämä elämä on yhtä selviytymistä. Ja miettiä ehkä miten siitä saisi semmoisen, että se olisi paljon muutankin kuin selviytymistä.

En oo ollut suotta ainainen haaveilija. Mä haaveilen kokoajan. Oli se ulkomaanmatka, ammatti tai vaikka jotai pinnallisempaa niinkuin uusi vaate, se auttaa mua jaksamaan. Koska nää hetket mitä mulla suurimmaks osaks tällästä pakkopulla ruutineja. Pienet ilon hetket, niinku rakkaan kainalossa oleminen ja musiikki auttaa jaksamaan, mutta jos rehellisesti sanotaan, en oo koskaan ollut niin onnellinen kun olin Madridissa. Siellä musta tuntu, että oon oikeesti minä. Että elän. Ei ole rutiineja, ei ole arkea. Mä voin nauttia vaan siitä ku kävelen yhtä tietä pitkin ja katson ihmisiä. En usko, että se oli vaan siitä kaupungista, vaan yleisesti siitä kun pääsi pois täältä. Siks haaveilen matkustelusta ja saatan kesken tunnin koulussa alkaa kattomaan jotain matkaa, koska vaikka se ei toteutisi, niin se tieto, että se voi toteutua auttaa jo jaksamaan. Ehkä elän matkustelua varten, en tiedä.

Kyllä mulla on asiat omalla tavallaan hyvin. Ja on mulla arjessa kivojaki juttuja ! Niinku esim. eilen oltiin äidin ja siskon kanssa Itiksessä, käytii syömässä ja tämmöstä. Ens viikolla meen kattomaan jalkapalloa, välillä nään ystäviä jne..Pidän opiskelusta, vaikka myönnänki olevani erilainen oppija. Silti viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet mut jotenki pohtimaan elämääni, vaikka olenki hukuttanut surun työhön ja opiskeluun. Mulla on taito jos haaveilin, mutta tällä hetkellä en haluaisi sitä taitoa. Ennen surin ja olin toimintakyvytön, nyt mä suljen mielen, suljen itseni ja toimin. Olen itsestäni kuitenkin ylpeä, sain kolmosen näyttö/tutkintoviikolta koulussa, joka oli myös kyllä ansaittu. Tein kovasti töitä ja stressasin itseni väsymyksiin asti. Elämä nyt on vaan tämmöstä, arjen selviytymistä. On siinä kyllä onneks ne omat ilot. Mitä ajatuksia postaus teissä herätti ? Onko elämä yhtä selviytymistä ?