Tomaatti-fetapasta

Heippa :) Multa pyydettiin vähän aikaa sitten reseptia arkiruuasta, joten tässä tulee semmonen. Pakko myöntää, että tein tätä kyseistä ruokaa itsekkin ekaa kertaa, mutta vitsi tää oli hyvää! Tällänen ruoka on varmasti monen kiireisen ihmisen pelastus ja väsyneenä työnpäivän jälkeen ei paljoo jaksa alkaa kokkailemaan mitään monen tunnin juttuja, vaan tässä menee alle puoli tuntia :)

Ainekset ruokaan: 

1 ps pastaa (itse käytin Pirkka farfallepastaa)

1 sipuli

1 rkl öljyä

1 tlk valkosipuli-tomaattimurskaa

1/2 dl vettä

1 rkl juoksevaa hunajaa

2 tl oreganoa & mustapippuria

1 prk Salaattijuustoa/fetaa

1 dl salaattisiemensekoitusta

1 rs kirsikkatomaatteja
juustoraastetta 

Valmistusohjeet: 
Keitä pasta ohjeen mukaan. Pilko sipuli ja kuulota se pannulla tilkalla öljyä. Lisää joukkoon tomaattimurska sekä vesi. Keitä pari minuuttia ja lisää joukkoon oregano, mustapippuri ja hunaja. Ota kastike pois pannulta ja lisää joukkoon salaattijuusto, salaattisiemensekoitus ja kirsikkatomaatit sekä viimeiseksi rucola. Tarjoile juustoraasteen kera :)

Mitäs tykkäsitte tälläisestä arkiruuasta ? 

Sinustako lähihoitaja ?

Moikka (: Koska mun tuleva ammatti on näillä näkymin ainakin lähihoitaja, halusin kirjottaa teille postausta siitä. Semmosille ketkä miettii lähihoitajan koulua tai on siellä parhaillaan. Mun oikea unelma-ammatti nuorempana oli psykologi. Jo lukiossa(jota en koskaan suorittanut loppuun) tajusin, että ei musta olisi siihen. Sen jälkeen unelmat vaihtuivat sairaanhoitajaksi ja sitä alan tavoittelemaan heti vuoden päästä kun valmistun.

Mielestäni hyvä lähihoitaja on välittävä, ammattitaitoinen, sydämellinen ja läsnä oleva. Myös rauhallisuus on hyvästä sekä semmonen ystävällinen puheääni. Mutta koska meitä hoitajia on erilaisia kuten asiakkaita/potilaitakin, niin kaikenlaiset hoitajat, joilla on sydän paikallaan on hyviä! Itse olen hoitajana ahkera ja innokas oppimaan! Laitan asiakkaan tarpeet omieni edelle ja teen kaikkeni, että henkilöllä olisi kaikki hyvin. Monien asiakkaiden kanssa olen tullut toimeen ja paljon tullut juteltua ja aina koittanut piristää asiakkaan huonoa päivää. Olen myös hyvin rauhallinen, teen asiat rauhassa asiakkaan tahtiin enkä siedä oikee kiirettä. Hiljaa hyvää tulee!

Mua itseäni itse teoriaosuus ei kauheesti kiinnosta koulussa. Onneksi on paljon harjotteluita, jotka on olleet tähän asti mielenkiintosia ja opettavia. Koulussa tehdään paljon ryhmätehtäviä ja meillä on vähän mitään tenttejä, mikä on mielestäni hyvä. Oon surkea lukemaan mihinkään tentteihin. En pahemmin siis koulussa viihdy, mutta harjotteluissa saan näyttää parhaani ja osaamiseni.

Tällä hetkellä oon siis suorittanut kasvun tukemisen ja ohjauksen sekä hoidon ja huolenpidon. Nyt on meneillään kuntoutuksen tukeminen ja tää kuntoutus on kyllä ollut mun oma lemppari! Kun piti valita kaksi vaihtoehtoa osaamisalaan, laitoin ekaksi mielenterveys-ja päihdetyö ja toiseksi ton kuntoutuksen tukemisen. Jos pääsen opiskelemaan sairaanhoitajaksi, tulee olemaan kyllä vaikea valita mitä työtä haluaisin tehdä, koska mulla on niin monta. Mutta ehdottomasti työ kehitysvammaisten kanssa on ollut tähän asti eniten palkitsevaa ja mielekkäintä. Siellä monet on jo kuntoutuksensa huipulla, mutta kaikki se toiminta mitä yhdessä tehdään asiakkaiden kanssa on mielekästä ja miten pienillä jutuilla pidetään yllä toimintakykyä!

Tykkäsin kyllä kovasti olla päiväkodissakin, mutta en usko, että se olisi pidemmän päälle mieläkästä työtä mulle. Samaa mieltä vanhusten ryhmäkodista, tykkäsin olla, mutta haluan semmosen, jossa saan tehdä kaikkia kivoja juttuja ihmisten kanssa ja tämmönen päivätoiminta mua kiinnostaa kyllä paljon. Sairaala olisi omalla tavallaan se unelmatyö, mutta valitsin kuitekin mielenterveys- ja päihdetyön monesta syystä. Yksi syy on oma ja läheisten taustat. Toinen syy on, että tiedän siitä paljon. Kolmas on, että haluan oikeasti auttaa ihmisiä, jotka kärsii mielenterveys ongelmista. Neljäs on, että se on ollut mun unelma jo kuusi-seitsemän vuotta. Katsotaan nyt onko se mun juttuni, ainaki varmasti mielenkiintoista on!

Tässä työssä ratkaisee oma asenne ja luonne hyvinkin paljon. Jos asenne on, että mä en mitään paskavaippoja ala vaihtamaan tai ketään ohjaamaan, niin ehkä tämä ala ei ole sulle. Asenteen pitää olla nimenomaan olla, että teen kaikkeni, että asiakkaalla olisi hyvä olla ja olen täällä häntä varten, mitä apuja sitten tarvitseekaan. Mähän oon todella kärsimätön ihminen, mutta harjottelussa voin ihan hyvin odottaa kauankin, että henkilö laittaa itse takkinsa naulaan, vaikka olisin neuvonut häntä jo monta kertaa siitä. Mua ei haittaa, koska mä oon siinä juuri häntä varten ja odotan niin kauan kuin hän aikaa tarvitsee.

Mä oon todella innokas oppimaan ja kun menin lähärikouluun, oli tarkoitus käydä vain se koulu. Mutta jo ekojen kuukausien aikana tajusin, että mä haluan oikeesti kehittää itseäni vielä paljon. Mun yksiä suuria unelmia olisi lähteä työharjotteluun orpokotiin ulkomaille tai johonkin vastaavaan auttamaan lapsia. Toivon, että se onnistuisi. Myös vapaaehtoistyötä olen miettinyt kovasti. Mulla ei oo enää mitään muita alavaihtoehtoja mielessä kuin tämä. Mä tunnen tämän mun alakseni. Mä olen tässä paras, mä rakastan tätä työtä ja huomaa miten paljon positiivisempi ihminen musta on tullut vuoden aikana! Ihana tunne on myös kuulla muilta, että mä sovin tälle alalle ja olen hyvä siinä. Se on oikeesti semmonen asia joka merkitsee mulle todella paljon. Kaikista eniten merkitsee silti asiakkaan kiitos. Se kun on tehnyt työnsä hyvin ja asiakkaalla on kaikki hyvin. Sillon viimestää tietää, että on tehnyt työnsä hyvin :)

Onko siellä muita hoitsuja tai alasta kiinnostuneita? Saa kysellä! 

Ps. Noi oravat on niin sulosia :) Vaikkakin vaikeita kuvata :D 

Taas se aika vuodesta..

Taisin kirjoittaa tästä postauksen jo viime jouluna, mutta kirjotanpahan uudelleen! Kyllähän Bloggerin hallintapaneeli alkaa jo nyt täyttyä sopivasti joulupostauksilla vaikka siihen on yli kuukausi. Voin sanoa, että itsekki odotan joitain asioita kuukausia, mutta oikeesti. Joulua on vietetty nyt mun kohdalla 21-kertaa ja oikeestaan 18-vuotiaasta asti koko juhla on ollut mulle juhla muiden joukossa.

Mua ärsyttää kaikki se hössötys ja lahjojen miettiminen ja kaikki muu turha. Olin jälleen kerran ihmeissäni kun lokakuussa menin töihin ja katsoin kuormaa, jossa joulukarkit jo komeilivat! Siis mitä kuka ostaa joulukalenterin lokakuussa? Eipä kukaan. Glögiä ihmiset ostaa varmaa eniten jouluun liittyvistä asioista, jonka ymmärrän. Onhan se hyvää, mutta sitä vois juoda vaikka juhannuksena, jolloin tulee luultavammin lunta kuin tänä jouluna. 

Kyllähän mulla on ihania jouluja ollut! Mutta en silti perustu pahemmin siihen kaikelle odottamiselle, hössötykselle ja muulle vastaavalle. Tämä joulu tulee olemaan tosiaan erilainen, koska vietän sen erossa siskostani, joka taas jälleen laskee tunnelmaa. Emppu on saanut vähä semmosta jouluiloa, koska onha se ihana katsella ku toinen on niin innoissaan, että halkeaa :D Onneksi näen Emppua lähes joka viikko, joten ehkä kestän. Vietetään joulu luultavasti Joonaksen sukulaisten kanssa, koska mulla ei oo sukulaisia. Luulen, että tää on yksi syy miksen enää nauti joulusta kuten ennen. Mulla ei oo sukulaisia keiden kanssa viettää sitä kuuluisaa yhdessä olon juhlaa. Kyllähän mä perhettä aina olen nähnyt, mutta oon mä välillä surullinen kun ei ole mummeja, vaareja eikä muita. Tai on, mutta ei mun elämässä syystä tai toisesta. 

Taisin mäki viime vuonna viettää joulua, kun siitä tein postauksiakin. Luultavasti tänä jouluna myös. Mä tykkään joulussa glögistä ja kaikista kauniista valoista. Viime joulu oli kyllä niin kiireinen kun tosiaan kolme joulua yhdessä päivässä.. Noo tänä jouluna vain yhdessä paikassa. Oon myös tänä jouluna töissä niinku viime joulunakin, joka on ihan kiva. Ei tylsisty liikaa :D Mun yks haave on lähteä viettämään joulua johonkin mahdollisimman kauas täältä, toivottavasti se toteutuu joku joulu:)

Pidän siis omalla tavallani joulusta, mutta en kaikesta mitä sen takia tehdään. Voin ihan hyvin viettää aikaa läheisten kanssa muuteki kuin yhtenä päivänä vuodessa, saan ja annan lahjoja muutenkin ja hyvää ruokaa syön aina. Jokainen saa viettää joulua ja hehkuttaa kuinka vaan, mutta mielestäni elämässä tärkeintä on viettää hetkiä rakkaiden kanssa muutekin kuin jouluna ja ilahduttaa ihmisiä muutenkin! Tuntuu, että töissäki ihmiset on ilosempia koska joulu, mutta muuten voidaanki olla naama tympeenä :D 

Onko siellä muita keille joulu on vain yksi juhla muiden joukossa? :)

Sopivasti onnellinen

Oon ollut pääosin onnellinen, mutta myös väsynyt. Se on täällä taas, pimeys, synkkyys ja rumuus. Ulkoolta on vaikeaa löytää kaunista katseltavaa ja olen yhä enemmän sitä mieltä, että opettelen Espanjaa ja muutan sinne. En kestä näitä pimeitä kausia. Ei yhtään valoa eikä aurinkoa. Kokoajan väsyttää ja aamulla en meinaa päästä sängystä ylös. Joka vuosi tää sama juttu ja silti se tulee aina vaa pahempana. Oon myös ollut kipeänä ja tänään oonki viettänyt koko päivän sohvan nurkassa nukkuen ja katsoin samalla ihanan dokumentin Twinsters, kannattaa katsoa :) Kertoo identtisistä siskoksista, jotka löytävät toisensa sattumalta ja loput selviää sitten dokumentista. Löytyy Netflixista :)

Mutta kurjuudesta huolimatta oon tosi onnellinen :) Vaikka mun edelliset postaukset ovatkin olleet tunteiden ja ajatusten sekamelskaa, on mulle todella tärkeää että mut ymmärretään oikein. Vuosia mut tunteneet tai blogiani seuranneet tietävät mitä tarkoitan ja ymmärtävät, uudet tuttavuudet saattavat ymmärtää väärin. Mutta niin jatketaan kivoista asioista..Mulla on takana aivan mahtava viikko vaikea vammaisten päivätoiminnassa, en olisi uskonut kuinka kivaa hommaa se voikaan olla! Ne ihmiset siellä on niin ihania ja mä oon työssä josta mä tykkään ja jota haluan tehdä. On ihana mennä joka päivä töihin ja lähteä hyvillä mielin. En keksi mitään huonoa koko työstä paitsi aamuheräämiset. Oon niin väsynyt aamuisin, mutta onneksi on hyvä syy nousta ylös! :)

Käytiin tosiaan viime viikon perjantaina syömässä rakkaan kanssa ja jos joku mun blogeista jotain inspistä on joskus saanut, niin ainaki ravintoloiden suhteen ! :) Osaan tän ravintoloissa käymisen jalon taidon ja niin olen tehnyt sitä jo ennen tätä blogiakin ja koko elämäni rakastanut käydä syömässä. En tosiaan tee sitä siksi, että saisin postauksen vaan siksi, että tykkään ja miksei niitä kuvia tännekki jakamaan ;) Tällä kertaa ravintolanamme toimi Vltava, joka sijaitsee Elielinaukiolla Helsingin keskustassa. Aivan ihana paikka! Söin alkupalaksi leipää, joka oli juuri tehty, nam. Pääruokana oli kuhaa ja lankkuperunoita, annoksessa oli myös piparjuurivoita ja papuja. Jälkiruuaksi otin jäätelöä. Oli kyllä niin herkullista ruokaa ja paikka hyvin tunnelmallinen. Siellä me juteltiin elämästä ja oon huomannut puhuvani yhä enemmän harjottelupaikastani, vaikka yleensä jätänäki työasiat ja muut pois kivoista illoista. Syömisen jälkeen lähdettiin vielä kävelemään käsikädessä kohti Espalandia ja mentiin Kappeliin glögeille :) En oo jouluihminen, mutta glögi maistui kylmässä kävelyn jälkeen enemmän kuin hyvin!
Meillä oli ihana ilta kunnes mentiin metroon. Istuttiin vierekkäin ja näprättiin puheliamme kuten teemme aina metromatkat. Musta tuntuu, että me ei puhuta paljon mitään metrossa koska meidän jutut ei kestä päivänvaloa :D No joku mies alkoi sitten arvostelemaan meidän parisuhdetta kun olimme vain puhelimillamme emmekä puhuneet toistemme kanssa juuri mitään? Heitettiin tieteki molemmat kauheet puolustuslinjat päälle, mutta kyllä mua oikeesti suoraan sanoen alkoi vituttamaan. Ihminen joka ei tiedä, että vietämme lähes kaiken mahdollisen ajan yhdessä, asumme yhdessä, olemme erottamattomat. Soitamme toisillemme työpäivien aikana, että saa kuulla toisen äänen. Olimme juuri istuneet tunteja juttelemassa ravintolassa, glögillä, ulkona. Kehtaa tulla sanomaan kun ei puhuta mitään :D En muista enää tarkalleen mitä se sanoi, mutta jotain että eikö meitä häiritse ku emme puhu mitään vaan olemme vain puhelimillamme ja plaah plaah. Menin niin semmoseen vitutuksen kierteeseen, että en ihan tarkalleen muista enää tilannetta. Vieläki ärsyttää toi tillanne vaikka siitä on jo päiviä. En itse lähtisi puuttumaan toisten asioihin. Ehkä jos olisimme häirinneet joteki metromatkustajia riitelyllä tai jotain, niin olisi voinu sanoa, mutta siinä me istuimme vierekkäin näyttäen hauskoja kuvia instagrammista ja yks alkaa kitisemään :D

Semmosia sekalaisia kuulumisia mulle kuuluu :) Mitäs teille? 

Pariisi

Alunperin mun piti tulla kertomaan ihanista asioista ja kuulumista. Mutta kun lauantai aamuna heräsin ja Joonas kertoi, että Pariisissa on tapahtunut jotain kamalaa, ei enää huvitakkaan postata muusta kuin tästä. Oon pyöritellyt tätä postausta nyt muutaman päivän mielessäni niin etten kirjottaisi tätä aivan tunnekouhussa. Nää on vain mun ajatuksia ja mielipiteitä!

Eka ajatus oli, että tonne en ainakaa matkusta. Oltiin juuri alotettu suunnittelemaan Pariisin matkaa johonkin ajankohtaan ja tajusin samalla miten turvaton paikka maailma on. Samalla ajattelin, että en voi antaa joidenki toisten päättää mihin matkustan, voin kuolla missä vain ja milloin vain. Mun fiilis oli ton jälkeen järkyttynyt ja kun lähdin päivällä töihin, pystyin vaistoamaan metrossa kanssa matkustajien järkytyksen ja pelon samasta asiasta. Uskaltaako kohta kotoaan lähteä ?

Olen koittanut ottaa paljon tietoa asiasta ja muutenki oon halunnut tietää asiasta, mutta joteki toisaalta en. Mitä enemmän tiedän, sitä enemmän musta tuntuu, että näin voisi käydä täällä Suomessaki ihan hyvin. Oon joteki elänyt jossai kuplassa, että näin voi tapahtua vain jossain kaukana täältä tai leffoissa.
Ihmisten on joteki vaikea suhtautua tähän kaikkeen. Jotkut pitää turhana Facebookin profiilikuvia ja muistotekstejä sekä valaistua rakennuksia. Mielestäni se on jo teko, sä muistat ja osoitat tukesi Ranskaa kohtaan. Jos et tee sitä muualla maailmassa tapahtuvaan terrorismiin, se ei tee susta huonoa ihmistä. Ihminen on tunteva ja ajatteleva, jolla on myötätuntoa, mutta koko maailmaa ei yksikään ihminen voi surra, koska silloin ihminen hukuttaa ittensä. On mielestäni ilkeää tulla arvostelemaan toista joka suree Pariisia, muttei toista maata. Ehkä meillä jokaisella on syynsä surra eri asioita. Jollai voi asua Pariisissa tuttuja, se voi olla häämatkan kohde, muuten vain tärkeä kaupunki. Ja onhan se tunnettu romantiikasta ja kauneudestaan. Onhan se väärin ettei Afrikan nälkälapsista tehdä isoa juttuja everyday, mutta hei niille kerätään usein rahaa ja aina voi lahjottaa vaikka netissä. Ärsyttää ku joka asiasta ihmisten pitää vetää herne nenään. Jos joku niinkuin mä on järkyttynyt tästä ja haluaa osoittaa tukensa jollai kuvalla, niin se on ihan okei eikö niin? Mitä mun pitäisi tehdä? Lähettää sähköpostia Isiskselle tai mennä puhumaan johonkin, että ei uskonnon takia saa tappaa, niinkö?

Tästä postauksesta ei tuu yhtään semmonen kun mielessäni suunnittelin, paljon hillitympi nimettäin.. Mä oon tosiaan miettinyt asiaa paljon ja miettinyt miten monen ihmisen elämä on rikki. Pelkoa ei saisi lietsoa, sitähän ne terroristit haluaa. Pariisilaiset mielestäni hienosti jatkoivat elämäänsä ja kävelivät kaduilla kielloista huolimatta. Mielestäni silti saa olla peloissaan. On myös hienoa miten muut maat haluavat auttaa Ranskaa hädässä, muutoinkin kuin niillä valoilla rakennuksissa. Tottakai toivon ettei missään maailmassa näin tapahtuisi, mutta koska olen realisti, musta tuntuu että näin tulee käymään. Olisi liian optimista toivoa, että tämmöset jutut loppuisivat, koska niin kauan kuin ihmiset on valmiita kuolemaan oman uskonsa takia, ei niitä voi kukaan lopullisesti pysäyttää. Silti uskon, että näitä voidaan vähentää ja toivon, että ne ketkä oikeasti voivat tehdä jotain estääkseen terrorismin, tekevät sen eivätkä pelkää liikaa.

Mitä tunteita Pariisin tapahtumat teissä herättävät? 

Rehellinen avautuminen

Pääsinpä sitte juuri kirjottamaan asioista mistä en mielellään kirjoita blogiin ja sitten vähä räjähti. Mietin pitkään miten alottaisin tämän postauksen. Mutta haluaisin kertoa hiukan ajatuksiani liittyen bloggaamiseen. Tämän kaikki ahdistus tätä kohtaan alkoi Essena O'Neillin tarinasta. Tytöstä jota kadehdittiin, tytöstä joka oli täydellinen. Mutta samalla niin rikki kaikista paineista. Aloin miettimään miksi mä bloggaan ?

Olen kirjoittanut ekaa blogiani jo vuonna 2010. Monet tietävät, että kirjotin monta vuotta, lähes neljä vuotta parantumisblogia ja käsittelen ongelmiani julkisesti netissä. Se auttoi osittain, mutta kun tunsin, että olen parantunut ja terve, jäi suuri aukko elämääni. Mistä mä kirjoitan ja miksi?

Suurin syy bloggaamiseen on tietenki se, että mä tykkään tästä! Tykkään myös siitä ajatuksesta, että voin lukea vanhoja postauksia kuvien kera joskus ja muistella elämääni silloin. Tykkään valokuvata ja kirjoittaa, en omista oikein muita harrastuksia kuin tämän. Silti mä olen alkanut miettimään, että mitä annettavaa mulla on enää? Ei mitään. Kirjoitin edelliseen postaukseen, että haluan antaa toivoa ja tsemppiä. Olen senki jo tehnyt muutaman ihmisen kohdalla, josta olen tietenkin otettu ja iloinen. En silti tiedä jaksanko enää blogata.

Tuntuu, että tää vaatii niin paljon. Pitää ottaa kuvia tai jos niitä ei ole, metsästää jotain vanhoja kuvia, että olisi omia kuvia käytössä. Pitää miettiä kuka ottaa kuvat musta tai millon kerkeän mennä kuvaamaan.  Kuvat pitää muokata, valita kauneimmat ja parhaimmat. Ennen kuvia pitää meikata, miettiä mitä pukee ettei ole samat vaatteet ku edellisissä kuvissa. Hiukset pitää laittaa ja näyttää joteki edes edukseen. Tähän liittyy myös paineita kun en pukeudu tyylikkäästi, vaan kuten itse haluan.

Pitää olla kokoajan luova, miettiä mistä postaa ja millon julkaisee postaukset. Pitää olla aktiivinen ja kommentoida ja lukea blogeja. Siis tähän kuuluu niin paljon kaikkea, että mitä enemmän mä kirjoitan näitä, sitä enemmän mä ahdistunut. Sillon kun mä kirjotin parantumisblogia, en koskaan stressannut tai miettinyt mistä postaan, oli paljon helpompaa olla bloggari. Sai kirjottaa rehellisesti paskasta olosta, ei ollut kuvastressiä eikä mitään :D Mulla on nyt joteki mennyt maku koko touhusta!

Nyt mulla alkoi taas työharjottelu ja kiirettä tulee olemaan. En aio lopettaa siltikään, koska tiedän että katuisin sitä. En aio pitää taukoa. Muutama asia on mitkä aion tehdä.. En ota enää koskaa stressiä blogista tai siitä kuinka usein pitäisi postata. Jos ei ole ideoita, ei ole postauksia. Tää ei ole mun työtä, tää ei ole mikään pakkoasia mulle. Tän pitäisi saada mulle ja lukijoille hyvä olo ja saada mut tuntemaan, että toteutan itseäni ja tää on kivaa! Ei oo muuten vähän aikaa enää ollut. Jo viikko sit kun otettiin kuvia Joonaksen kanssa, sanoin että älä ota kun muutama. En jaksanut poseeraa kameralle vaikka olikin hyvä fiilis. Ootteko koskaan miettineet kuinka turhaa on keikistellä kameralle joka paikassa, joka viikko ja esitellä vain sitä kulissia minkä me olemme luonneet? Se, että luomme muille paineita hienoilla vaatteilemme ja kalleimmilla meikeillä? Saatika en halua miettiä miten moni haluaisi vaikka matkustaa kuten minä ja ahdistunut kun ei ole rahaa. Tätäkö me haluamme tosiaan toisillemme ? Toisaalta haluammeko näyttää itseämme tukka sekaisin verkkareissa itkemässä paskaa päiväämme ?

Kultaista keskitietä odotellessa. Blogi ei varmaan muutu mitenkään, mutta fiilis tätä hommaa kohtaan voisi muuttua. Luulen, että alan ottamaan enemmän kuvia asioita, esineistä, maisemista, luonnosta ja muista. En esitellyt edes mun synttärilahjoja, koska mietin oikeesti sitä, miten turhaa seki homma on :D Haluaisin myös, että moni miettisi minkä kuvan haluaa luoda itsestään maailmalle. Oikeesti en oo näin ärsyyntynyt, kuulostaan vaan siltä :D Elän ehkä mun elämäni parasta aikaa nyt, siitä myöhemmin :)

Mitä ajatuksia tai tunteita bloggaaminen teissä herättää ?

Mokkapalat

Moikka ja hyvää isänpäivää! Mä itse kävin tänään isäni luonna syömässä ja herkuttelemassa isänpäivän kunniaksi. Lahjaksi olin ostanut AC/Dc tuopin, joka oli isän mieleen :) Lisäksi leivoin mokkapaloja, joita ei ehkä voinut ihan mokkapaloiksi voinut kutsua, mutta jaan silti reseptin miten niiden oikeesti piti mennä :D Itse laitoin liikaa kahvia ja tomusokeri loppui kesken, joten kuorrutteesta tuli hiukan huono ja mokkapaloista kosteat, mutta kyllä niistä silti tykättii :) 

Ainekset taikinaan:

4 kpl kananmunia

4,5 dl sokeria

3 dl juoksevaa rasvaa

3 dl maitoa

7,5 dl vehnäjauhoja

5 tl leivinjauhetta

5 tl vaniljasokeria

5 rkl kaakaojauhetta

Ainekset kuorutukseen:

4,5 dl tomusokeria

1 dl juoksevaa rasvaa

5 rkl kahvia

2 rkl kaakaojauhetta

4 tl vanilijasokeria

Ohjeet:

Laita uuni lämpenemään 200 asteeseen. Vatkaa kananmunat ja sokeri vaahdoksi. Mittaa kuivat aineet keskenään ja sekoita ne. Kaada kananmuna-sokerivaahtoon vuorotellen maitoa(3dl) ja kuiva-aineseosta. Lisää lopuksi juokseva rasva ja sekoita hyvin! Paista uunissa 15-20 minuuttia. Tällä välin valmistele kuorrute eli mittaa tomusokeri, kaakaojauhe ja vanilijasokeri ja sekoita ne. Sen jälkeen kaada sekaan kahvi ja juokseva voi ja sekoita hyvin, niin että ei jää paakkuja! Kun taikina tulee uunista, levitä kuorrute päälle ja koristele mieleisellä tavalla. Laita mokkapalat hetkeksi jääkaappiin jäähtymisen jälkeen ja nauti :) 

Leivoitteko te isänpäivänä ? 

Mistä en kirjoita ja miksi

Kaikilla on omat rajansa siitä mistä blogiin kirjottaa. Mä oon aina ollut melko avoin, mun blogissa olisi vähemmän sisältöä ja postauksia ilman avoimuutta. Mä kirjottaisin kovin  mielelläni kaikesta mitä mun mielen syvyyksissä on, kaikki pimeimmätki jutut. Mutta kuiteki se tietty raja myös mulla on. Alkoholin käytöstä oleva postaus oli ja ei ollut rohkea. Se oli vain tavallaan kertomus. Ehkä jos joisin enemmän, en olisi kertonut niin tarkasti. Mistä mä en sitten kuitenkaa kirjota?

Itsensä satuttaminen on mulle semmonen mistä en mielellään kirjota. Vaikka se on mennyttä enkä elä siellä enää, en haluaisi jonku asiakkaan/potilaan lukevan juuri mitään siitä. Ja vaikka monet ongelmat ovat takana päin, en silti aina halua kertoa paskasta olosta liikaa. Haluan blogin olevan positiivinen paikka, johon ihmisten on kiva tulla :) Ja samalla myös, että tätä voi tosiaa lukea ketä tahansa. Näin mulla on vähemmän paineita bloggaamisen suhteen.

Myös läheisten asiat on semmosii joista en puhu. Eikä mun mielestä kenenkää oikee pitäisikää puhua. Kerron jos oon jotain nähnyt ja viettänyt aikaa ja siihen se jääkin. Joonaksesta oon kirjottanut tarkempia juttuja, neki hänen luvallaan. En myöskää pidä, että ihmisistä kirjotetaa niiden huonoja juttuja pelkästään jättäen hyvät varjoon, joten jos joku on ollut mulkku mulle ja loukannut mua, täällä blogissa en sitä mainitse. Oon kuiteki paljastanut mun läheisten kuvia täällä, joten tuntuisi pahalta jälkikäteen alkaa haukkumaan jotain tai muutenkaa kirjottaa jotain pahaa.

Lemmikkien menettämisestä ja sen jälkeisestä surusta en ookkaa paljoo kirjottanut. Voin sanoa, että en edelleekään voi puhua oikee kenestäkään mun entisestä lemmikistä mitään. Mut valtaa semmonen pahan olon aalto ja jään vellomaan siihen. Nään välillä unia ja katselen kuvia, mutta puhua en vain voi. Ja jos joku mainitsee asiasta, vaihdan heti aihetta.

On mulla muitaki asioita mistä en kirjoita, mutta tossa noi oleellisimmat. Haluan pitää blogini joteki positiivisena paikkana. Semmoseen, että tänne on kiva tulla. Haluan antaa toivoa ihmisille ja näyttää, että vaikeistakin asioista voi päästä yli! Valittuani mielenterveys- ja päihdetyön olin hiukan epävarma, pystynkö mä tosiaan tähän. Mutta uskon itseeni ja tiedän, että kehityn varmasti hyväksi hoitajaksi, antamaan apua ja toivoa ihmisille. Se on asia kuin kutsumus, tiesin jo 15-vuotiaana kun kaikki ongelmat alkoivat, että kun selviän tästä, mä haluan auttaa samassa tilanteessa olevia.

Mistä te ette kirjoita blogiinne? Ja miksi?

Hello

Viime aikoina musiikki on auttanut paljon jaksamaan tätä pimeyttä ja ylipäätään antanut voimaa elämään. Adelen Hello soi usein Spotifysta, Johanna Kurkelan ja The Soundsin lisäksi. Adelesta olen pitänyt aina, mutta Johanna Kurkela on uusi suosikki. Todella lahjakas laulaja, jonka moni kappale voisi olla oma kirjoittama. The Soundista saan paljon virtaa päiviin ja tiskaus onki hoidettu jo viikkoja sen voimilla.

Nyt on jo marraskuu, voiko sitä uskoa ? Tänää auriko lämmitti niin ihanasti ja ilma oli mitä kaunein. Mulla on enää tämä viikko koulua, jonka jälkeen suuntaa harjotteluun kehitysvammaisten päivätoimintaan. Kävin jo tutustumassa paikkaan ja sain ihanan vastaanoton! Mä odotan harjottelua paljon, koska sillon tunnen olevani elossa. Saan oppia, kehittää itseäni ja auttaa, tehdä sitä mitä olen aina halunnut. Olla ihmisen tukena ja auttaa. Kehitysvamma työ on mielenterveystyön lisäksi ollut semmonen mikä on kiinnostanut mua ja oon iloinen, että pääsen hetkeksi tekemään töitä heidän kanssaan. Varmasti silmiä avaava kokemus! Mulla meni muuten vanhustyön arviointikeskustelu todella hyvin, sain kolmosen eli kiitettävän ja kehut päälle. Kaikki se työ minkä tein, mä tein sen hyvin ja se oli sen arvosta. Vaikka en ole kouluihminen, harjottelut on niin mun juttuni. Toivon nyt, että seuraavatki harjottelut menevät yhtä hyvin ja olis edelleen näitä kivoja paikkoja :)

Asiasta toiseen.. Hajotin tossa pari viikkoa sitten muuten puhelimeni :D Se tipahti töissä lattialle ja näyttö hajosi aivan säpäleiksi. Normaalisti olisin alkanut itkemään, mutta nyt olin kylmän rauhallinen ja katsoin vain uuden puhelimen itselleni. Kävin seuraavana päivänä hakemassa Huawei mallisen puhelimen ,semmosen halppis. Ei mikään kovin ihmeellinen, mutta kyllä tolla pärjää! Mulla ei puhelimella niin paljon ole väliä, kunha perus sovellukset toimii ja sillä voi soittaa :D

Viime lauantai oli ihana päivä! Herättiin rakkaan kanssa kaikessa rauhassa ja tehtiin meille kunnon aamupala. Nam mitä herkkuja oli, tuli kyllä heti aamusta hyvä mieli. Vaihdettiin meidän kodissa järjestys täysin uusiksi ja sitten kun joskus saadaan tänne lisää huonekaluja ja sisustusta, teen uudelleen asuntopostauksen. Päivällä käytiin kuvailemassa ja rakas teki mulle ihanaa ruokaa. Lohta, lohkoperunoita ja vihanneksia, nam. Illalla käytiin vielä katsomassa uusi James Bond elokuva, en oo tosin koskaan nähnyt yhtään Bondia :D Mutta oli kiva käydä silti leffassa ja leffaki oli yllättävän hyvä. No koska ENGLANTI? Niin ja viettää aikaa maailman ihanimman ihmisen kanssa. Mä rakastan joka päivä enemmän ja enemmän Joonasta ja osaan arvostaa tätä meidän elämää yhdessä joka päivä vaikkei edes nähtäisikään.

Semmosta kuuluu nyt mulle. Kaikinpuolin hyvää siis! Välillä ollut kyllä niitä heikompiakin hetkiä, mutta kaikesta mä nousen aina enkä anna minkään pilata mun elämäniloa. Elämänilo on semmosta, jota mulla ei ollut vuosiin ja jota en uskonut enää omistavani. Tällä hetkellä se on mun kallein aarre, mikään ei oo sitä arvokkaampaa♥