Rehellinen avautuminen

Pääsinpä sitte juuri kirjottamaan asioista mistä en mielellään kirjoita blogiin ja sitten vähä räjähti. Mietin pitkään miten alottaisin tämän postauksen. Mutta haluaisin kertoa hiukan ajatuksiani liittyen bloggaamiseen. Tämän kaikki ahdistus tätä kohtaan alkoi Essena O'Neillin tarinasta. Tytöstä jota kadehdittiin, tytöstä joka oli täydellinen. Mutta samalla niin rikki kaikista paineista. Aloin miettimään miksi mä bloggaan ?

Olen kirjoittanut ekaa blogiani jo vuonna 2010. Monet tietävät, että kirjotin monta vuotta, lähes neljä vuotta parantumisblogia ja käsittelen ongelmiani julkisesti netissä. Se auttoi osittain, mutta kun tunsin, että olen parantunut ja terve, jäi suuri aukko elämääni. Mistä mä kirjoitan ja miksi?

Suurin syy bloggaamiseen on tietenki se, että mä tykkään tästä! Tykkään myös siitä ajatuksesta, että voin lukea vanhoja postauksia kuvien kera joskus ja muistella elämääni silloin. Tykkään valokuvata ja kirjoittaa, en omista oikein muita harrastuksia kuin tämän. Silti mä olen alkanut miettimään, että mitä annettavaa mulla on enää? Ei mitään. Kirjoitin edelliseen postaukseen, että haluan antaa toivoa ja tsemppiä. Olen senki jo tehnyt muutaman ihmisen kohdalla, josta olen tietenkin otettu ja iloinen. En silti tiedä jaksanko enää blogata.

Tuntuu, että tää vaatii niin paljon. Pitää ottaa kuvia tai jos niitä ei ole, metsästää jotain vanhoja kuvia, että olisi omia kuvia käytössä. Pitää miettiä kuka ottaa kuvat musta tai millon kerkeän mennä kuvaamaan.  Kuvat pitää muokata, valita kauneimmat ja parhaimmat. Ennen kuvia pitää meikata, miettiä mitä pukee ettei ole samat vaatteet ku edellisissä kuvissa. Hiukset pitää laittaa ja näyttää joteki edes edukseen. Tähän liittyy myös paineita kun en pukeudu tyylikkäästi, vaan kuten itse haluan.

Pitää olla kokoajan luova, miettiä mistä postaa ja millon julkaisee postaukset. Pitää olla aktiivinen ja kommentoida ja lukea blogeja. Siis tähän kuuluu niin paljon kaikkea, että mitä enemmän mä kirjoitan näitä, sitä enemmän mä ahdistunut. Sillon kun mä kirjotin parantumisblogia, en koskaan stressannut tai miettinyt mistä postaan, oli paljon helpompaa olla bloggari. Sai kirjottaa rehellisesti paskasta olosta, ei ollut kuvastressiä eikä mitään :D Mulla on nyt joteki mennyt maku koko touhusta!

Nyt mulla alkoi taas työharjottelu ja kiirettä tulee olemaan. En aio lopettaa siltikään, koska tiedän että katuisin sitä. En aio pitää taukoa. Muutama asia on mitkä aion tehdä.. En ota enää koskaa stressiä blogista tai siitä kuinka usein pitäisi postata. Jos ei ole ideoita, ei ole postauksia. Tää ei ole mun työtä, tää ei ole mikään pakkoasia mulle. Tän pitäisi saada mulle ja lukijoille hyvä olo ja saada mut tuntemaan, että toteutan itseäni ja tää on kivaa! Ei oo muuten vähän aikaa enää ollut. Jo viikko sit kun otettiin kuvia Joonaksen kanssa, sanoin että älä ota kun muutama. En jaksanut poseeraa kameralle vaikka olikin hyvä fiilis. Ootteko koskaan miettineet kuinka turhaa on keikistellä kameralle joka paikassa, joka viikko ja esitellä vain sitä kulissia minkä me olemme luonneet? Se, että luomme muille paineita hienoilla vaatteilemme ja kalleimmilla meikeillä? Saatika en halua miettiä miten moni haluaisi vaikka matkustaa kuten minä ja ahdistunut kun ei ole rahaa. Tätäkö me haluamme tosiaan toisillemme ? Toisaalta haluammeko näyttää itseämme tukka sekaisin verkkareissa itkemässä paskaa päiväämme ?

Kultaista keskitietä odotellessa. Blogi ei varmaan muutu mitenkään, mutta fiilis tätä hommaa kohtaan voisi muuttua. Luulen, että alan ottamaan enemmän kuvia asioita, esineistä, maisemista, luonnosta ja muista. En esitellyt edes mun synttärilahjoja, koska mietin oikeesti sitä, miten turhaa seki homma on :D Haluaisin myös, että moni miettisi minkä kuvan haluaa luoda itsestään maailmalle. Oikeesti en oo näin ärsyyntynyt, kuulostaan vaan siltä :D Elän ehkä mun elämäni parasta aikaa nyt, siitä myöhemmin :)

Mitä ajatuksia tai tunteita bloggaaminen teissä herättää ?