Kun pelkää liikaa

Olen aina ollut aikamoinen "pelkääjä" tai no paremmin sanottuna huolestuja. Oon saattanut miettiä todellaki pitkään kaikkia eri vaihtoehtoja mitä vois käydä tai tapahtua. Oon käyttänyt elämässäni aivan liikaa aikaa pelkäämiseen. Ja niin teen edelleen.

Ennen pelkäsin aina, että mut jätetään. Parisuhteissa siis. No ne pelothan monesti toteutuki ja eihän tollasta asiaa edes pitäisi pelätä etukäteen. Sillon pitää jos toinen ihminen ei ole luotettava ja näin. Jos suhteessa menee huonosti. Muita pelkotiloja joissa oon elänyt, on ollut esimerkiksi se mitä teen tulevaisuudessa, riittääkö rahat, kuolenko mä nyt, kuoleeko joku läheinen, joidenki ihmisten kohtaaminen(sellaisten ihmisten siis keitä en halua nähdä). Tällä hetkellä elän pelossa, jossa olen elänyt oikeestaan vuoden, enemmän tai vähemmmän.

Pelko on siis, että Codalle käy jotain. Mun mielestä mun pelko on luonnollinen, koska olen menettänyt vuodessa kolme lemmikkiä. Mutta tää pelko vie mun kaikki voimat. Mä mietin kokoajan ku en ole kotona, että käykö Codalle jotain. Puhelimesta on tullut mun vihollinen ja saan aina sydärin jos Joonas soittaa mulle ku oon töissä. Kotona oon joteki rauhassa, mutta pelko on kokoaja mussa, vaikkei se olisikaa mielessä, se on kuiteki jossai alitajunnassa.

Jo Pupun ja Nancyn kuoleman jälkeen opin arvostamaan enemmän lemmikkeitäni ja sanomaan aina kun lähden kotoolta "Rakastan sinua" , "Olet rakas" tai muuta ihanaa. Opin, että jokainen hetki voi ollaa viimeinen. Niinkin nuoret chinchillat kuin Daisy ja Nancy olivat, oppi että koskaan ei voi tietää millon on viimeinen hetki. Mun ja Codan välit on parantuneet kyllä tässä ajan mittaan ku Coda on ainoa lellikki tässä perheessä, mutta silti toivon kokoajan, että muutki lellikti olisivat täällä. Kun menetin kaiken minulle tärkeän ja elämässäni meni huonosti, sain kaksi maailman ihaninta lemmikkiä seurakseni, huolehdittavakseni ja rakastettavaksi. Lemmikkini ovat aina antaneet enemmän kuin ottaneet, toisin kuin ihmiset. Mulla oli Daisyyn ja Nancyyn erikoislaatuinen kiintymysuhde, semmonen jonkalaista tiiän ettei enää tule.

En oo tehnyt pelon eteen juurikaa mitään, en tiedä mitä tehdä. Puhuminen ei juurikaa helpota enkä tiiä ketää kenellä oisi vastaavia kokemuksia / pelkoja, joten vaikea kenenkää samaistua tai kertoa omia kokemuksiaan.  Luulen, että aika auttaa, mutta mitä enemmä aikaa menee, en uskalla olla turvassa. Mitä turvallisempaa, sitä varmempi oon että jotain tapahtuu.

Sillon kun tajusin, että olen vihdoin tasapainossa ja nautin elämästä taas, ajattelin ettei mikään enää murra minua. Silti piti tapahtua jotain mikä oikeesti rikkoi mut ja taas pitää koittaa saada se vahva ja selviytyjä Niina esiin. Se on vaan välillä hemmetin vaikeeta. Tiedän kuitenki, että Daisy, Nancy ja Pupu haluaisivat mun olevan onnellisia ja nauttivan elämästä, rakastavan nykysiä lemmikkeitään ja hymyilevän ♥